Hyvää huomenta Mongolia!

Oletko koskaan kokenut venäläistä rajatarkastusta? Huh mitä settiä! Venäläisten rajatarkastajien kanssa ei nimittäin pelleillä. Fiilis oli vähän niin kuin armeijassa. Piti nousta seisomaan asentoon ja osa tavaroista täytyi purkaa esille. Passejakin syynättiin kaikenlaisilla okulääreilla, ja tarkkaan syynättiinkin. Suhtautuivat intohimoisesti ammattiinsa.

Venäläiset tulivat ja menivät, mutta kun mongolialaiset tarkastajat saapuivat, touhu oi sitä kuuluisaa ö -luokkaa. Ukko käväisi ovella kavereidensa kanssa ja naurahti välinpitämättömästi. Se oli siinä. Maahantulokortti, myös migraatiokortiksikin kutsuttu läpyskä, annettiin käteemme, ja ylläripylläri, sehän oli venäjäksi. Ei mitään hajua sen täyttämisestä, ja mongolialaisethan eivät englantia osanneet että olisivat voineet auttaa, niin käytin samaa menetelmää kuin lototessa. Läpi meni.

Viimein junamme saapui määränpäähänsä, Ulan Batoriin. En oikein tiennyt tarkkaan mitä odottaa kyseiseltä kaupungilta tai Mongolialta ylipäätänsäkään. Varmaa oli vain se, että heti ensisilmäyksellä havaitsin paikassa suurta sekavuutta. Autojen torvet tööttäsivät jatkuvasti, liikenne oli kaaosta missä lapset juoksivat kovaa ajavien autojen välistä teiden yli, ja kuitenkin ilmapiiri oli rento. Ilmassa oli kehityksen kulkua mutta levottomuutta. En tiedä miten sitä voisi oikein edes kuvailla.

Fujifilm Nordic lainasi minulle ystävällisesti X100T -kameran reissuuni. Ensimmäistä kertaa asetin sen manuaalitarkenteiseksi, tarkensin 1,5 metriin ja kuvasin lonkalta. Mongolialaiset eivät kuulemani mukaan pitäneet tulla valokuvatuksi, ainakaan kaupunkilaiset. Sen sain kokea vielä myöhemminkin.

Aamuaurinko oli kirkas. Nyt oltiin kaukana kotoa.