Ulan Batorista Pekingiin

Ulan Bator jäi taaksemme ja matkan varsinainen pääkohde - Kiina - häämötti edessäpäin. Majatalossa pyörimisestä jäi kyllä mainioita muistoja, mutta kaupunki itsessään ei ollut niin viehättävä kokemus. Kuten aikaisemminkin totesin, touhu oli yhtä sekamelskaa.

Majatalossa oli koolla kaikenlaista sakkia. Mieleen jäi ehkä päällimmäisenä porukka uusi-seelantilaisia tyyppejä jotka olivat jonkinlaisella rallikierroksella Mongoliassa. Yksikin oli hukannut passinsa. Reppua ei kannattaisi koskaan jättää vessan oven ulkopuolelle vahtimatta. Yhtenä yönä joivat niin mahdottomasti ja melskasivat joutavia. Voiko olla piinallisempaa tapaa valvoa sängyssä, kuin kuunnella humalaisten miesten laulavan Nickelbackin "Photographia"? Jopa minä valvoin tuona yönä kauhunsekaisin tuntein. Niin ja sitten oli muistaakseni saksalainen mies joka ei tuntienkaan keskustelun päätteeksi osannut kertoa miksi vietti viikkotolkulla aikaa majatalossa. Hahmoja oli joka lähtöön. Kertakaikkiaan. Ei tähän osaa sitä hahmojen kirjoa edes selittää!

Lisäksi Ulan Batorista jäi käteen huonoja rahanvaihtokokemuksia (tajutonta säätöä) sekä ylläripylläri-taksiajelu. Valotanpa tätä juttua vielä... Majatalon emäntä pyysi minua ottamaan valokuvia matkailubiskekseen liittyen. Kansallisasua vähän päälle ja räps räps. Jonkin sortin muotokuvaajana innostuin ajatuksesta, mutta sörsseliksihän sekin homma sitten lopulta meni. Uskollinen matkatoverini muistutti että tarvitsisimme junaliput Kiinaan lähtevään junaan pian, tai niitä ei enää saisi. Sovin kuvausajan tarkkaan sillä kuvattavani oli very busy. Lähdimme sitten kiireesti hakemaan junalippuja asemalta. Taksi osasi viedä meidät paikan päälle, no problem, mutta takaisintulo meni pellehommiksi. Ensiksi yritin asemalla saada vaihdettua rahaa niin, että saisin vaihdettavista euroista osan tökrötteinä (Mongolian valuutta)  ja osan yaneina (Kiinan rahhaa). Täti ei tiskin takana asiaani käsittänyt vaikka yritin selittää paperilla ja kaikilla keinoilla. Siispä luovutin ja otin tiskiltä aimo summan maailman pask... huonointa valuuttaa. Mitä minä niillä tekisinkään? KYMMENIÄTUHANSIA TÖKRÖTTEJÄ! Herranjumala... No sitten se paluu majatalolle. Aikaa oli vielä saada eeppisiä valokuvia mongolialaisesta ihmisestä, joten aloimme etsimään taksia. Yllättäen kukaan ei osannut englantia eikä sitä myötä ajaa keskustaankaan. Tilanne oli kuumottava. Vihdoin paikalle pysähtyi eräs maanteiden ritari! Hän, sankarimme, kuljettaisi meidät keskustaan! Sovimme hinnasta ja mies nyökkäili ymmärtäväisen oloisena. Hetken istuskeltuamme taksissa (joka oli oikeastaan tavallinen auto ja jota ohjasi tavallinen jantteri) tämä setä alkoi hihittelemään. Kyllä, hihittelemään. Tiesin että jotain oli nyt pielessä pahasti. Selvisi että kaveri oli saanut ajokortin vasta vähän aikaa sitten eikä keskustaan päästäisi vähään aikaan. Ajoimme nimittäin väärään suuntaan. Mies kysyi "Are you in hurry?". Vastasin "No, not anymore." Kuvat jäivät ottamatta tällä kertaa.

Mutta sitten päästäänkin jo junaan. Sellaisessa sekavaunussahan me nukuimme. Porukkaa oli joka oksalla ja kaikki söivät pähkinöitä. Sellainen Tiku ja Taku -show se olikin... Mukavaa väkeä tosin olivat vaikka emme toisiamme niin ymmärtäneetkään.

Pääsimme aamun valjetessa Zamin-Uudiin, Kiinan rajan läheisyyteen. Jeeppi vei meidät rajalle missä odoteltiin ja odoteltiin vielä vähän lisää. Meille kaupattiin jeeppijonossa lihamöttösiä jotka lilluivat liemessä maitopurkissa. Ostin ja herkuttelin. Oli oikeasti ihan hyvää. Rajamuodollisuuksista selvittiin hienosti ja matka Kiinaan alkoi.

Pääsimme yhteisymmärrykseen kuljettajan kanssa joka lupasi viedä meidät Pekingiin minibussilla. Ukrainalaisia heppuja hyppäsi mukaan kyytiin. Pieni ja pyöreä mies joka oli aluksi ystävällinen, paljastui sekopäiseksi kaahariksi joka oli lievästi sanottuna agressiivinen liikenteessä. Nickelbackin musiikkikin jäi toiseksi tämän kauhuskenaarion kanssa. Enää puuttui että auto olisi lastattu räjähteillä. Sellaista oli vauhti ja ohitukset. Matkatoverini oli vieläpä kovassa kuumeessa. Ei ymmärtänyt edes kuumehouruiltaan pelätä kuolemantaksia jossa istuimme arpomassa selviäisimmekö yhtenä kappaleena Kiinaan. Selvisimme kuitenkin! Astuin ulos taksista ja suutelin maata.

Nyt sitten niitä kuvia. Joskus seuraavaksi sitten settiä Pekingistä, tuosta ihmeellisestä suurkaupungista...